Siperianhusky rotuna tuli kansainvälisesti tunnetuksi v. 1925, kun kurkkumätä uhkasi koko Nomen kaupungin väestöä leviten etenkin lasten keskuudessa.

Lääkevarastot oli nopeasti käytetty loppuun, ja lähin kaupunki, jossa lääkettä oli saatavilla, oli Anchorage, joka sijaitsi 1528 km:n päässä Nomesta. Lääke voitiin kuljettaa junalla Nenanaan, joka oli 475 km:n päässä, mutta ei lähemmäksi.

Alaskan ainoat kaksi lentokonetta olivat korjattavana, ja alueen kolme ainoaa lentäjää poissa talven aikana eikä lähintä toimivaa konetta ei ollut aikaa tuoda Seattlesta pohjoiseen. Lopputulos oli, että ainoa mahdollisuus kuljettaa seerumi jäljelläolevat 1096 km Nenanasta Nomeen oli koiravaljakko.

Matka oli vaikea mihin vuodenaikaan tahansa, mutta talvella vielä vaarallisempi: postivaljakolla kesti 25 pvää kulkea tuo matka parhaimmassakin säässä.

Seppala suunnitteli jättävänsä 12 koiraa matkan varrelle eskimokyliin, joissa niistä huolehdittaisiin paluumatkaa varten. Näin hän suunnitteli saapuvansa Nulatoon, jossa hänen piti kohdata toisesta suunnasta vastaan tuleva kahdeksan koiran valjakko. Hän laski suunnitellun koiramäärän riittävän, sillä hänelle oli sanottu, että seerumipakkaus oli kevyt.

Mutta kun Seppala oli sopinut järjestelyistä, epidemia levisi niin hälyttävästi, että kuljetusta päätettiin nopeuttaa ajamalla lyhyempiä matkoja öisin ja päivällä toisesta suunnasta. Kun Seppala neljännen päivän loppupuolella saapui valjakkoineen Shaktolikin kylään, hän tapasi seerumia kuljettavan valjakon. Seppala oli matkannut vain 272 km lähdettyään Nomesta, vaikka hän oli suunnitellut kulkevansa 480 km. Siispä hän melkein ohitti toisen ajajan vain tervehtien tätä, kun ajaja sanoi: “Seerumi - käänny takaisin” (kerrotaan, että nämä old line® koirien esi-isät jatkoivat matkaa vielä kilometrin ennen kuin Seppala sai ne seisahtumaan). Vaikka se merkitsikin, että Seppalan matka oli lyhyempi takaisin, hän oli juuri kulkenut pahimmat 67 km Norton Soundin jään yli Isaac´s Pointista Shaktolikiin ja nyt yön tullessa ja kovan tuulen puhaltaessa kasvoja vasten, Seppalan täytyi matkata koiriensa kanssa uudelleen jään yli. Matkan sillä osuudella oli jatkuva vaara, että jää murtuisi ja irronnut jäälautta ajautuisi Beringin mereen. Monet miehet olivat kadonneet tällä tavoin, ja voimakkaan tuulen vuoksi mahdollisuus joutua mereen oli vieläkin suurempi.

Tästä huolimatta Seppala pääsi Isaac´s Pointiin, jolloin valjakon päivämatkaksi tuli melkein 144 km. Seuraavana päivänä Seppala ajoi valjakkonsa lähemmäksi rantaa erään vanhan eskimon neuvosta. Reitin eräässä kohdassa, mistä hän oli ajanut päivää aikaisemmin, hän ohitti avoimen veden vain muutaman metrin päästä. Vaikeuksista huolimatta sinä iltapäivänä Seppala saapui koirineen Cheenikin kylään, mistä seuraava valjakko lähti matkaan.

Viimeinen valjakko ajajanaan Gunnar Kaasen, saapui Nomeen 5.30 2. helmikuuta 1925. Koko matka 1096 km:n Nenanasta Nomeen oli tehty vain viidessä ja puolessa päivässä, ja koko matkasta Seppalan ja hänen koiriensa osuus oli 544 km kun muut olivat ajaneet kukin vain 85 km.

Niin vaikuttavia olivat ajajien ja heidän koiriensa ponnistelut epidemian voittamiseksi, että Washingtonin senaattori teki tapahtumasta osan kongressin ennätys-julkilausumaa. Tämän julkilausuman eräs lause kuuluu näin: “On luultu, että nopeuden ja kestävyyden rajat on saavutettu Alaskan vaativissa kilpailuissa, mutta on todistettu, että kilpaileminen urheilun ja rahan vuoksi on ollut vähemmän innostavaa kuin tämä koitos, missä inhimillisyys oli päämäärä ja palkintona oli elämä.””

Seerumiajon jälkeen Seppala matkusteli ympäri USAa ja Kanadaa voittaen kilpailuja ja tarjoten jalostusmateriaalia varhaisille siperianhusky-kenneleille. Monissa kilpailuissa hän saavutti ennätyksiä, joita ei ole pystytty tänä päivänäkään rikkomaan.

Mutta vaikka hän sai tittelin “maailman paras valjakkoajaja”, häntä ei kiinnostanut henkilökohtainen kunnia. Myöhemmällä iällään hän kerran huomautti, että hänen suurin saavutuksensa on ollut, että hän on vienyt eteenpäin rakastamiensa siperianhuskien asiaa, siperialaisten, joita hänellä oli ollut kunnia ajaa niin monet vuodet, ja että hän oli parantanut rekikoirien kohtelua yleisesti.

Hän kuoli 1967 Seattlessa ollen vanhemmalla iällään yhtä hiljainen, vaatimaton ja huumorintajuinen kuin aina, aina yhtä yllättynyt mutta ujosti mielissään kun joku muisti häntä.

Teksti jaana S. Mukailtu ote kirjasta Michael Jennings: The new complete Siberianhusky

Kuvat baltostruestory.net

Kuvassa yllä vasemmalla Togo. Muut ovat Seppalan koiria, mahdollisesti Togon jälkeläisiä.
Alkukoirat olivat hyvin vankkaluustoisia ja vahvarintaisia, kuvan muut koirat ovat pentuja
ja silti jo vankkarakenteisia.