Koirankasvattaja ei voi koskaan tietää, mikä kohtalo kasvatteja kohtaa, vaikka parhaansa yrittäisi. Tämän sain kokea karvaasti, kun eräs ensimmäiset koiransa minulta hankkinut harrastelija päätti muuttaa pohjoiseen ja perustaa majoitus- ja aktiviteettipalveluja antavan yrityksen. Hälytyskellot soivat jo siinä vaiheessa, kun koiramäärää alettiin lisätä huimaa vauhtia- sekarotuisilla ja kevyen linjan koirilla.

Minulta kyseinen henkilö oli ottanut viisi ensimmäistä koiraansa, joiden joukossa mm. Rascal, jonka olin jättänyt kotiin, mutta jonka annoin ilmaiseksi hänelle ajatellen, että paikka on todella hyvä (Rascal oli toisen uroksen kanssa samassa tarhassa, ei tapellut, mutta hierarkiassa alempana, eikä tuntunut oikein viihtyvän).

Ensimmäinen merkki siitä, että asiat eivät olleet niin kuin piti, oli kun sain tammikuussa Saksasta eräältä old line® kasvattajalta tietää, että kasvattini, ensimmäinen henkilön minulta ottama uroshusky oli Ranskassa (sen oli vienyt toinen kasvatinomistajani kotiinsa Ranskaan kertomatta minulle; safariyrittäjä oli sanonut ettei minulle saa sanoa, Luoja tietää miksi, ja sopimukset koiran uudelleen sijoittamisesta kauttani eivät merkinneet siinä vaiheessa mitään). Koira oli ollut lihakseton ja huonossa kunnossa huonon ravinnon vuoksi. Soitin välittömästi safariyritys-miehelle, joka ei ollut tietävinäänkään, että hän oli kieltänyt kertomasta minulle ja joka väitti asiaa kysyessäni, että muut neljä koiraa ovat vielä hänellä. Mainittakoon,että hänen yrityksensä oli mennyt nurin n. vuosi sitten.

Kului kuukausi, kun ystäväni soitti minulle ja kertoi, että kahta kasvattiani kaupataan SHS:n markkinasivulla. Koirat oli myyty samaiselle safariyrittäjälle pentuina. Soitin välittömästi ilmoituksen puhelinnumeroon, josta vastasi toinen safariyrittäjä, joka oli ostanut ne jo neljä kuukautta sitten (eli koirat oli myyty puhelinsoitosta kasvatinomistajalleni jo kolme, neljä kuukautta sitten marraskuussa). Ne oli ostettu parinkymmenen koiran kimppakaupassa, pidetty sesonkikausi ja nyt ne olivat kaupan. Toinen oli jo myyty etelään (hoikkana ja jalkahaavaisena), mutta toinen oli vielä jäljellä ja myyjä ymmärsi hyvin tilanteeni ja hätäni kasvattini puolesta ja lupasi, että saan tehdä sopimuksen, vaikka kauppahinta tietenkin meni hänelle. Hän oli myös halunnut, että koira pääsee “kaltaistensa” joukkoon, soittoja oli nimittäin tullut valtavasti (niin haluttuja ovat old line® koirat!) ja hän oli luvannut koiran paikkaan, jossa oli toinenkin kasvattini. Sain vielä yhteystiedot toisesta koirasta, Aslakista, ja soitin sen uuteen kotiin varmistaakseni, että paikka tuntui asialliselta.

Olin tietenkin tyrmistynyt tällaisesta valehtelusta ja soitin uudestaan kasvatinomistaja-safariyrittäjälle, joka ensin väitti, että koirat on vain sijoitettu. Totesin kylmähkösti, että niitä myydään jo eteenpäin eli hän oli ne myynyt, jolloin hän menetti hermonsa ja alkoi huutaa minulle, että tämä on hänelle työtä, hänellä ei ole aikaa leikkiä näiden koirien kanssa, kuten minä teen (??!!). Tämän jälkeen en häntä enää koskaan tavoittanut puhelimella enkä tiennyt mitään kahden jäljellä olevan koiran Pipsan ja Rascalin kohtalosta. Lisäksi minulla oli Rascalista jalostusoikeus, mikä olikin ainoa oljenkorteni, jonka avulla koetin selvittää tilannetta. Lähetin tekstiviestejä, kirjeitä tavallisena ja kirjattuna, vaatiakseni Rascalia jalostusoikeutta käyttääkseni, saamatta vastausta. Olin todella huolissani siitä, missä koirat ovat ja missä kunnossa, ja sain erään tuttavani käymään vierailulla toukokuussa ko. safarikennelissä. Hän totesi siperianhuskyjen olevan hoikkia, mutta, että Rascal ja Pipsa (jotka siis vielä olivat yrittäjällä) olivat suhteellisen hyvässä kunnossa (niiden paksu turkki varmaan hämäsi).

Mietin, että olisi paikallaan saada eläinsuojeluvalvoja käydä paikalla. Keskustelinkin asiasta, mutta en ehtinyt tarpeeksi ajoissa. Olin edellisellä viikolla järjestellyt asiaa, kun juhannuspäivänä sain tyrmistyttävän viestin kahdeltakin henkilöltä, jotka asuivat samoilla seuduilla (toinen ystävälliseltä safariyrittäjältä, jolle Eliksiiri ja Aslak myytiin): Katso tektitv:n uutisia. Olin äitini mökillä, missä ei ollut sähköä, mutta siskoni mökillä oli aurinkopaneelisähköllä toimiva TV, josta luin: Kolmekymmentä koiraa lopetettu eläinrääkkäyksen vuoksi, seitsemän jätetty henkiin. Ja sama paikkakunta. Alkoi välitön puhelinsoittorumba paikkakunnan poliiseille, eläinlääkäreille jne. Minulle sanottiin ensin, että elossa olevat koirat olivat kaikki pentuja. Muut olivat olleet surkeassa kunnossa oltuaan viikkoja ilman ruokaa ja vettä ketjunpätkissä kiinni, monilla ei ollut edes koppia ja aurinko paahtoi kuumasti koko touko- ja kesäkuun.

Matka mökiltä kotiin oli raskas: surin mielessäni kuolleita Rascalia ja Pipsaa ja ajattelin, että voisivatko ne koskaan antaa anteeksi, voisinko minä koskaan antaa anteeksi itselleni. Rascal (Kuuhaukun Ikuinen Rakkaus) etenkin väijyi mielessäni, olinhan jättänyt sen ensin kotiin ja on epätavallista, että antaisin aikuisen itselleni jätetyn koiran eteenpäin. Tunsin pettäneeni sen niin raskaasti ja kuvittelin mielessäni sen ja muiden koirien kärsimyksiä. Olin katkera ja vihainen enkä voinut mitenkään käsittää taas kerran sellaisen ihmisen mieltä, joka voi toimia näin. Käsittämättömintä oli, että hän mieluummin jätti koirat kuolemaan kuin palautti ne minulle (minulla ei koskaan ollut ollut mitään eripuraa kyseisen henkilön kanssa).

Seuraavalla viikolla arkipäivinä jatkoin etsiväntyötäni. Minulla oli pieni toivo sydämessäni, että jos sittenkin… Eri tietolähteistä sain selville, että omistaja oli jättänyt ne hoidotta kesäkuun alussa ja lähtenyt etelään. Jonkun naapurin piti huolehtia niistä, mutta ruuat ja rahat loppuivat, loppu olikin ja on vieläkin epäselvää. Eräs safariyrittäjä oli vienyt kaksi viikkoa ennen koiranruokaa paikalle, mutta koirat olivat jo tuolloin nälkiintyneitä. Ruokamäärä ei olisi riittänyt kuin elintoimintojen ylläpitämiseen, ei koirien kuntoon saamiseen. Ihmetellä täytyy, miksi naapuri ei sitten ilmoittanut poliisille, että koirat ovat nälkiintyineitä kun ruoat loppuivat (tosin en tiedä kuka ilmoituksen teki).

Koiria oli ollut kahden eri kunnan alueella, omistajan kotona sekä konkurssiin mennessä paikassa (jossa kukaan ei asunut), ja lopetuksetkin oli hoitanut kaksi eri eläinlääkäriä. Molemmat olivat sitä mieltä, että kyseessä oli törkeä eläinrääkkäys. Soitin molemmille kysyäkseni tietoja eloonjääneistä. Henkiin jätetyt olivat kaikki olleet samassa paikassa ja toivo heräsi voimakkaammin, kun eläinlääkäri sanoi, että elossa olevat olivatkin aikuisia. Sain tietää, että koirat oli viety hoitopaikkan safarikenneliin, tällä kertaa luotettavaan, jota oli ennenkin käytetty vastaavissa tapauksissa. Eläinlääkäri ei kuitenkaan tiennyt numeroa ja niin ystäväni, joka oli seurannut tapauksesta keskustelua netissä, kirjoitti sinne hätähuudon: tietääkö kukaan koirat huostaan ottaneen hoitopaikan numeroa. Vastaus tulikin sähköisesti, sain puhelinnumeron ja soitin hoitopaikkaan. Mutta vieläkään en saanut varmuutta asiasta: yrittäjä kuvaili koiria takkuisiksi, ruskehtavanharmaiksi, ei edes selkeä musta-valkoisen värin kuvaus tuottanut tulosta. Nimiä koirat eivät tunnistaneet. Olin epätoivoinen, mutta en antanut periksi. Tietämättä edes, oliko koirat elossa, aloitin aikaa ja vaivaa vievän prosessin viranomaisten kanssa. Tapauksessa omaa osaansa näytteli vielä konkurssipesäkin, koirat kuuluivat sille. Selitin poliiseille, että koirat oli annettu ilmaiseksi ja, että niillä oli ikää 9 ja 11 vuotta, niiden kohtalona olisi varmaankin lopetus, jos niitä ei annettaisi minulle. Huolenani olivat vielä hoitomaksut, jotka mahdollisesti lankeaisivat maksettavakseni. Pelkäsin, etteivät varani riitä koirien lunastukseen ja niiden pitkään matkaan pohjoisesta etelään. Lisäksi pitäisi rakentaa niille uusi tarhakin.

Kävin poliisikuulusteluissa selvittääkseni suhteeni koiriin (missä myös vaadin, kunnan ohella syytettä eläinrääkkäyksestä) ja faksasin molempien koirien ostosopimuksen paikkakunnan poliisille. Vihdoin usean viikon poliisille soittelun ja kyselyjen jälkeen sain päätöksen: jos koirat ovat elossa, saan hakea ne kotiin. Soitin heti hoitopaikkaan kertoakseni ilouutisen ja riemastuin lisää; Rascal ja Pipsa olivat vihdoin niin voimissaan, että jaksoivat reagoida nimiinsä. Siis kaikki huoleni ja vaivani ei ollut ollut turhaa, puolen vuoden hermopaine ja tuska koirien kohtalosta oli ohi, näkisin jälleen Ikuisen Rakkauteni ja päätin myös, ettei Pipsankaan enää tarvitse viettää vanhuudenpäiviään missään muualla kuin syntymäkodissaan.

Jutellessani lisää hoitopaikan omistajan kanssa, sain tietää, että koirani olivat olleet niin nälkiintyneitä, uupuneita, täriseviä ja lihaksettomia, että ne eivät aluksi pysyneet pystyssä, kävivät vain syömässä ja palasivat nukkumaan koppiin. Niiden karva oli nukkaantuneen takkuinen, likainen ja eloton. Ne eivät yksinkertaisesti jaksaneet alussa reagoida nimiinsä, kun olivat joutuneet elämään kuoleman rajamailla. Pahimmillaan osa koirista oli ollut kesähelteessä puolen metrin ketjunpätkässä ilman koppia, vettä ja ruokaa. Heitteille jättänyt omistaja oli väittänyt vielä omistavansa koirat ja sanonut, että niitä ei saa antaa minulle, johon hoitopaikan omistaja totesi vain, että poliiseilta on lupa, hän aikoo antaa koirat. Muutenkin entinen omistaja vielä kehtasi tehdä kiusaa, hän ei esimerkiksi suostunut kertomaan huostaan otettujen koirien nimiä, jotta hoitajalla olisi vaikeampaa niiden kanssa (loput henkiin jääneet saivatkin kodin hänen luotaan).

Sitten piti alkaa järjestellä Rascalin ja Pipsan kotimatkaa. Laskin kuljettavat kilometrit (800km), ja mietin, että lentokoneella matka olisi kuitenkin kivuttomampi, vaikka tulisikin kalliimmaksi. Silloin Outi-Onnetar astui kuvaan: muistin, että kasvatinomistajani on Finnairilla töissä ja saisi matkat edullisemmin. Soitin Outille, joka suostui auliisti mukaan pelastuspartioon. Oli vielä yksi pulma: miten saada koirat sadan kilometrin matkan verran hoitopaikasta lentokentälle. Aikaa koneen takaisin lähtöön oli nimittäin puoli tuntia, koirien piti olla valmiina kentällä, eikä mikään saisi mennä vikaan. Rohkenin jälleen turvautua kasvatinomistajaani. Puhelinsoitto Petrille (joka asui lähellä paikkakunnan lentokenttää) sai hänet lähtemään lomaltaan aikaisemmin ja liittymään pelastuspartioomme.

Vein lentoboksit Outille edellisenä päivänä ja kun seuraava päivä tuli, olin hyvin jännittynyt, kuin olisi odottanut jonkin rakkaan, kauan poissa olleen ihmisen jälleen näkemistä. Mietin koirien kärsimyksiä, kaikkia ihmeellisiä sattumia ja kaikkia niitä ihania ihmisiä, jotka mahdollistivat pelastuspartiomme. Surullinen ja kummallinen asia oli myös se, että ihana Rumba lopetti maiset rekiretkensä kesäkuun alussa ja suuren surun koin samalla viikolla, kun Rascal ja Pipsa vihdoin pääsivät kotiin, kun rakas Rustymme jouduttiin lopettamaan 14-vuotiaana vanhuuttaan. Omituisesti tuntui siltä, kuin ne olisivat antaneet tilaa uusille asukkaille, vaikka uusi tarha odottikin kotiin saapuvia.

Kännykät tekivät mahdolliseksi elokuvamaisen tilanteen seuraamisen. Välitiedotuksena kuulin ensin, että Petri oli matkalla hoitopaikkaan (vielä siinä vaiheessa jännitin olivatko koirat Rascal ja Pipsa), sitten helpotuksekseni, että koirat ovat kyydissä ja ovat oikeat ja sen jälkeen, että ne ovat koneessa Outin kanssa. Olimme Antin kanssa ajoissa kentällä vastassa. En meinannut pysyä housuissani, olin niin hermostunut ja jännittynyt pitkien vaiheiden jälkeen koirien näkemisestä (enkä yleensä ole jännittäjätyyppi, kuten monet tietävät). Ikuisuudelta tuntuvan odottelun jälkeen Outi saapui matkustajien puolelta, mutta vielä sain odotella ruuman purkamista. Sitten näin kun kaksi isoa koiraboksia tuotiin matkatavaroiden puolelta. Ristikoiden takaa katselivat hieman hämmentyneinä, mutta iloisina kaksi sinistä silmäparia. Koirat näyttivät vaaleanharmailta ja kovia kokeneilta, mutta sekään ei saanut niitä olemaan heiluttamatta iloisesti häntäänsä. Ja entäs minä sitten, aloin nyyhkiä onnesta välittämättä muista paikalla olevista antaessani koirien nuolla käsiäni ristikon takaa. Jos mikään elämässä on onnea, niin tuo tunne oli. Se säilyy mielessäni yhtenä elämäni onnellisimmista hekistä. Ulkona avasimme boksit, että koirat pääsivät tarpeilleen. Voi sitä riemua! Rascal tiesi, ne molemmat tiesivät tarkkaan, mistä oli kyse! Rascal tanssi ja ulvahteli onnesta ympärilläni ja Pipsa oli myös riehaantuneen iloinen. Tuntui, että ne osoittivat kiitollisuuttaan mitä suuremmassa määrin ja silloin minusta tuntui, ettei vaivannäköni ollut todellakaan turhaa. Parempaa kiitosta en olisi voinut saada!

Kotona laitoin koirat tarhaan ja Rascal meni muitta mutkitta entiseen tarhaansa kuin ei olisi poissa ollutkaan. Pipsakin makoili tyytyväisenä narttutarhassa, ettekä varmaan hämmästy kun kerron, ettei kumpikaan ikävöinyt millään lailla!

Vaikka ne olivat olleet hoidossa kolme viikkoa (kunnon ruokintaahan ei voi aloittaa heti niin rankan “laihtumiskuurin” jälkeen), molemmat koirat olivat vielä tosi laihassa kunnossa. Rascalin kaula tuntui ohuena jänteenä ja kun kastelin sen pestäkseni kutiavan ihon öljyshampoolla, siinä ei ollut paljon muuta kuin luut ja jänteet. Sen jalat olivat takaa taipuneet, koska sillä ei ollut mitään lihaksia. Vielä enemmän olin huolissani turvotuksesta etujaloissa, pelkäsin, että sille oli tullut pysyviä vammoja etujalkojen niveliin. Se ontuikin alkuaikoina silloin tällöin, mutta onneksi myöhemmin turvotus ja ontuminen loppuivat. Olen varma, että Pipsa ja Rascal säästyivät lopetukselta pelkästään paksun, arktisen turkkinsa ansiosta; ne olivat olleet sen ansiosta edes vähän pyöreämmän näköisiä. Niillä oli parempi onni kuin kolmellakymmenellä kilpalinjan ja alaskalaiskavereillaan.

Aloitin tehoruokinnan. Molemmat koirat saivat kaksi kertaa päivässä ruokaa, Nutro’s Choicea ja lihaa, yhteensä n. 4 litraa/vrk. Muutaman päivän päästä hotkiminen loppui ja sain todeta toisen ruokintakerran olevan liikaa. Ulosteet olivat hyviä ja sain eläinlääkäriltä tietää, että vaikka koira olisikin nälkiintynyt, sen suolisto kestää yleensä kuitenkin toimintakykyisenä. Mutta huolestuttavaa ja kummastuttavaa oli koirien hirveä raapiminen ja kutiaminen. Niiden turkit olivat muutenkin järkyttävän takkuisia, elottomia, harmaita ja ne näyttivät aivan haalistuneilta. Tarkistin koirat moneen kertaan enkä löytänyt syöpäläisiä. Öljypesun lisäksi annoin molemmille ruokaöljyä ajatellen, että iho kutisee yksinkertaisesri, koska koirat olivat olleet aivan kuivuneita. Sitten alkoivat muutkin koirat raapia ja olin näkevinäni jotain liikkuvaa Rosson turkissa. Eli koko porukka piti loishäätää. Viikon välein Ivomek-piikit ja koppien huolellinen puhdistaminen Ektosidilla saivat kiusanhenget häipymään. Ilmeisesti kyseessä oli ollut kapi, sillä meillä hoidossa olleet kasvatitkin olivat saaneet tartunnan, mutta mitään ei näkynyt iholla. Kapi eli syyhypunkki kulkee ihon pinnan alla aiheuttaen kiusallista kutinaa.

Alussa pelkäsin laittaa Rascalia ja Pipsaa valjakkoon, etteivät ne vain rasittuisi liikaa oltuaan niin huonossa kunnossa. Halu vetää oli kuitenkin valtava, ja koirat oli pakko ottaa mukaan edes osalle matkaa. Aikaa myöten molemmat saivat lihaksia ja lihoivat, Pipsa naisellisesti vähän liikaakin (uudet valjaat puristivat), ja ne vetivät innokkaasti muiden kanssa valjakossa. Pipsakaan ei jäänyt yhtään vauhdista, vaikka olikin jo 11 vuotta. Kaikesta kokemastaan huolimatta ne olivat iloisia ja luottavaisia siperialaisia, ja Rascalin sydämellisyydellä ei ollut rajoja (tunnen, että Rascalin ja minun välillä oli katkeamaton yhteys ja että se ymmärsi tilanteesta enemmän kuin luulisi). Aina kun katsoin niitä, kiitin liikuttuneena jotain ylempää: joskus oikeus ja hyvä kuitenkin voittavat tässä maailmassa. Nuo kaksi rakasta sinisilmää olivat sen vuoden paras joululahjani.

Jaana S.