Kirjoitin tämän kirjoituksen heti Jaden lähdön jälkeen, mutta se tulee vasta nyt uusille kotisivuille. Asia ei kuitenkaan vanhene…

*Jade 28.2.2004-18.11.2016*

Olen pitkittänyt Jaden muistokirjoituksen kirjoittamista, koska silloin on myönnettävä tapahtunut tapahtuneeksi. Olen itkenyt sen vuoksi niin paljon, että nyt pienen pinnan saanutta haavaa ei jaksaisi avata. Mutta olen tämän sille velkaa, vaikka nytkin itken tätä kirjoittaessani.

Jouduin hyvästelemään Jaden perjantaina 18.11. Aamulla soitin uudelleen ensimmäisen käynnin jälkeen lääkärille, koska olin huolissani siitä, että sen maha oli nesteisen turvonnut alkuoireiden, oksentelun ja syömättömyyden, lisäksi. Mietin, että sillä oli mahdollisesti romahtanut jokin elin edellisenä keskiviikkona todetun rajun äkillisen haimatulehduksen lisäksi, vaikka se oli saanut kaikki mahdolliset lääkkeet, ja että sillä siinä tapauksessa ei ole enää toivoa ja loppuaika olisi vain sille kärsimystä. Se oli niin urhea lähtiessämme illalla lääkärille, että vielä laittoi etukäpälät auton takaluukkuun ja yritti hypätä autoon. Sehän ei enää ollut kolmeen päivään jaloillaan kuin nostettaessa ylös, jolloin se käveli hitaasta ja voimattomasti. Olin yrittänyt kaksi päivää ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen syöttää ja juottaa sitä, kokeillut kaikki houkuttimet että ruoka maistuisi, tiputtanut siihen itse lisää nestettä jne., mutta lukuun ottamatta juomista ja väkisin suuhun laitettua recover-ruokaa ja nutriplus geeliä, en saanut sitä syömään mitään. Ja olin itkenyt sen turkkiin monta kyyneltä, sillä jo edellisenä päivänä tuntui, että nämä ovat jäähyväiset.

Lääkäri ultrasi sen ja totesi, ettei ollut ikinä nähnyt mitään sellaista. Jaden vatsa oli mielettömän täynnä nestettä, joka oli kuin erillisissä isoissa onkaloissa ja nesteessä liikkui edestakaisin hiukkasia. Jade ei reagoinut edes punktoimiseen ja ruiskussa neste oli veren ja kellertävän nesteen sekoitusta. Lääkäri sanoi, että sillä oli jotain muutakin kuin haimatulehdus, ehkä syöpä, ja ettei se luultavasti olisi elänyt edes viikonloppua. Myöhemmin hän kertoi toisen eläinlääkärin epäilleen paisetta maksassa. Kauheinta oli eläinlääkärin todetessa, että se on nukutettava, kun se yhtäkkiä katsoi aivan terävänä ylöspäin maatessaan pää maassa; se oli jotenkin tosi tietoinen loppuun asti toisin kuin monet, jotka ovat jo matkalla, vaikka vielä hengissä. Se kuitenkin nukkui nopeasti jo rauhoitukseen, voimat olivat niin lopussa. Itkin sen kuonoon ja toistin, miten rakas ja hyvä koira se oli minulle ollut. Ainoa, mikä siinä tilanteessa oli hyvä asia, oli se, että päätin viedä sen uudelleen lääkäriin ennen viikonloppua, ettei se enää kärsinyt turhaan. Juuri sen tiedon takia halusinkin ultran, että jos jotain oleellista on vikana vatsassa, niin ei enää ole toivoa ja sen ei tarvitse kärsiä.

Tiedätte, miten se tuska kourii sydäntä. Jade oli niin elinvoimainen ja hieno koira, ja aivan kuten rakas Enkelinikin, veti vielä valjakossa pari viikkoa sitten 4 km matkan vaivatta. Mutta siihenhän ei koskaan ole valmistautunut, miettii, mitä kaikkea olisi vielä voinut tehdä enemmän loppuaikoina, jos vain olisi tiennyt. Loppuajan vietin tietenkin tiiviisti sen luona ja koetin itse olla reipas, ettei Jade vaistoaisi, että pelkäsin sen jo antaneen periksi. Tietenkin se lopultakin tiesi, että olin tekoreipas, että oikeasti vain itketti koko ajan. Välillä oli pakko olla muuallakin, kun sattui niin paljon nähdä niin hienon ja uljaan ja rakkaan koirani vain makaavan voimattomana.

Jade oli kauneimpia koiria, mitä minulla on ollut, oikea jalokivi nimensä mukaan, ja erityinen tietysti kontaktinhalussaan ihmiseen. Erikoinen. Ja kaikkien huomaama ja haluama. Ei ihme, että se studiokuvattiin erääseen koirakirjaankin. Se vain parani vanhetessaan ja oli mielestäni kauneimmillaan juuri nyt, ennen pois lähtöään. Käydessäni sen kanssa tottelevaisuuskoulutuksessa ohjaajat sanoivat, että siitä saisi vaivatta parin viikon treenillä kisakoiran, se oli niin lahjakas. Muistan, kuinka se pienenä pentuna Troikasissa oli ainoa mustavalkoinen pentu, ihan minun näköinen koira olemukseltaan. Siitä tuli jopa niin näköiseni, että sille tuli silmiin minun katse. Vaikea selittää, mutta se on vain joillakin eläimilläni, ei kaikilla. Kai kyse on jostain sielujen yhdentymisestä. Nyt tuntuu, että osa itsestä on katkaistu ja poissa.

Nyt ajattelen vain, että kunpa saisin halata sitä vielä elävänä. Tämä kaikki tuli vielä niin äkkiä, vielä edellisenä sunnuntaina Jade oli täysin oma itsensä. Taas intuitioni oli oikeassa. Mieleeni tuli ajatus noin paria viikkoa, viikkoa aiemmin, että milloinhan Jade lähtee, eläisipä ainakin 15-vuotiaaksi ja että aikanaan on tosi vaikea luopua siitä. Ihan kuin olisin tiennyt.

Tunnen Jaden lähelläni, ja kuten rakas Enkelinikin pysyi vierelläni vuoden ajan maan päältä lähtönsä jälkeen, niin uskon, että myös Jade pysyy luonani, kunnes olen valmis päästämään irti. Enkä tietenkään kokonaan milloinkaan, Jaden muisto tulee aina olemaan yksi kirkkaimpia.

  Jaana, Jaden(kin) oma ihminen